Henkinen ja fyysinen paino

Täällä sitä valvotaan.. Toistaiseksi ei näytä siltä, että rytmin kääntäminen onnistuisi, ellen sitten kohta painu takaisin pehkuihin. Mutta enhän minä malta, on niin kiva valvoa öisin ja viettää Peppi-Pitkätossu-elämää; tehdä mitä huvittaa, syödä keskellä yötä ja laittaa varpaat tyynyn päälle kun kirjoittelee sängyssä läppärillä. Mies on töissä, eikä ole ketään patistamassa nukkumaan...

Pakotin siis itseni valvomaan iltaan saakka, vaikka väsytti ihan armottomasti niin että jokapaikkaan koski ja oli huono olo vuorokauden valvomisen jälkeen. Yleensä vapaa-ajalla kellonympäri nukkuminen on minulle aivan normaalia, mutta tietysti tänään piti tulla siihenkin poikkeus! Olin varma että nukkuisin aamuun saakka, mutta heräsinkin parin tunnin unien jälkeen ennen puoltayötä varsin virkeänä, ja nälkäisenä. Sitten sorruin, kuten yleensäkin, ja menin laittamaan itselleni "iltapalaa".. Huono päätös.

Aloin siinä syödessäni pohtia suhdettani ruokaan, tiedän kyllä ettei se(kään) ole normaali. Tiedostan sen, että monesti syön pikemminkin johonkin henkiseen sisäiseen tyhjiöön, kuin itse varsinaiseen nälkään. Ja yleensä siinä pisteessä, kun vatsa on täysi ja syöminen olisi hyvä lopettaa, minä vain jatkan sitä.

Teini-iässä ahmin hirveästi suklaata, aivan tolkuttomia määriä. En silti koskaan lihonnut, vielä siinä iässä. Suklaansyöntikin oli varmaan sen sisäisen tyhjiöni täyttämistä, sen tyhjiön joka siihen aikaan oli syntynyt. Sitten kuvioihin tulivat alkoholi ja juhliminen. Alkoholi otti paikkansa tuon tyhjiön täyttäjänä. Suklaata en ole juurikaan sen koommin pystynyt syömään..

Tänäpäivänä, sen lisäksi että tyhjiötä täyttää alkoholi, minä syön liikaa, aivan liikaa ja kokoajan. Syön suurempia annoksia kuin mieheni, tai ainakin vähintään yhtä suuria. Syön koko ajan telkkarin ääressä ja syön öisin, kokoajan pitää jotain pupeltaa. Ja se alkaa näkyä. En ole enää teini. Olen turvonnut, väsynyt ja huonovointinen. Alan olla painoindeksini viimeisillä ylärajoilla ja nyt kolmen kilon päässä niin sanotusta omasta kauhupainostani, jonka yli ei saa missään tapauksessa antaa painon päästä. Päätin mielessäni tämän kauhupainon rajan vuosi sitten.

Tavatessani mieheni kuusi vuotta sitten, olin tosi laiha (mutta en liian laiha), mulla oli pitkät vaaleat hiukset, vihreät silmät ja naurava suu; kaikki sanoivat että olen kaunis. Nyt olen väsynyt ja turvonnut; kiukuttelen päivittäin; saan raivareita jos joku asia ei mene niinkuin haluan; mahani on turvoksissa ja kaikki vanhat farkut auttamatta liian pieniä. Tunnen oloni epävarmaksi ja vanhaksi, häpeän itseäni ja sitä miltä näytän. Ei ole mitään päällepantavaa, en jaksa enää kävellä korkokengissä, en kehtaa mennä yleiselle uimarannalle. Mun miehen mielestä tämä kaikki on vähän hassua; "et sä oo mikään lihava." Mutta kun kyse ei olekaan vain siitä, vaan siitä etten voi hyvin!! Ja vaikka en olekaan vielä ylipainoinen, niin tärkeää olisi saavuttaa takaisin oma hyvänolon paino. Nyt ei vain ole hyvä olla.

Olen monta kertaa päättänyt tehdä elämänmuutoksen:

- vähentää syömistä ja syödä terveellisempää ruokaa

- liikkua enemmän, paljon enemmän

- vähentää alkoholin juomista


Päätös kestää yleensä yhdestä päivästä viikkoon. Ehkä kaikkien aikojen ennätys elämäntaparemontissa on ollut kaksi viikkoa. Kokonaiset kaksi viikkoa juomatta ja ahmimatta! Siitä huolimatta, uskon että onnistun tässä vielä... !!! Pakko uskoa, jotta ei menetä toivoaan.

Mitenhän sen sisäisen tyhjiön saisi täytetyksi? Se tuntuu kokoajan huutavan jotakin, tarvitsevan jotakin, anelevan jotakin. Se on aina nälkäinen.

...Mutta ei sillä ole ruuan nälkä, tai viinan nälkä; ei se täyty siitäkään että ostan itselleni jotain kivaa. Konkreettiset keinot loppuvat. Jäljelle jää se ravinto, joka on näkymätöntä. Enkä minä tavoita mitä se voisi olla.


...En voi noin vain päättää, että tyhjiö on nyt täytetty ja kaikki on hyvin. Ei tyhjiö sitä uskoisi kuitenkaan..