Ensimmäinen blogimerkintäni

On monta syytä, miksi aloitan blogin, mutta ehkä syistä suurin on se, että toivon salaa jonkun lukevan tätä edes joskus ja ymmärtävän edes osan tästä kaikesta. En tiedä miksi, mutta ajatus siitä, että jossain on joku, joka on kokenut jotain vastaavaa tai ajatellut jotain samaa, on lohdullinen. En enää jaksa kirjoittaa vain itseäni varten noihin erinäisiin kirjoihin ja vihkoihin, joita on vaatehuoneeni tulvillaan, ja joiden kanssa en enää tiedä mitä tekisin, kun ne vievät niin tolkuttomasti tilaa. Kirjoittelin näitä kirjojani melko säännöllisesti usean vuoden ajan, kunnes elämä muuttui sen verran "eloisaksi", että kirjoittaminen jäi muutamaksi vuodeksi. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan jatkaa kirjoittamista. Koen suurta tarvetta vuodattaa ajatukseni johonkin; katkeruuteni itseäni kohtaan, kritiikkini ja pettymykseni yhteiskuntaa ja sen vaatimuksia, sekä arvoja ja ihanteita kohtaan..
Haluan myös selkiinnyttää omia ajatuksiani. Haluan saada jotain selkoa pääni sisällä vellovaan kaaokseen. Tiedän, että kirjoittaminen on siihen loistava apuväline, niinkin loistava, että sen avulla voi saada hallinnan tunteen takaisin elämäänsä.

Tällä hetkellä elämäni on niin sanotusti aika tuuliajolla. Sanotaan vaikka, että olen vailla suuntaa, kadotin sen pitäessäni hauskaa ja kuvitellessani, että nuoruus on ikuinen ja aina on aikaa, kunnes nyt alkaakin lähestyä kolmenkympin kriisi ja alan tajuta, etten ole oikeastaan saavuttanut mitään tässä elämässä. Miksi onkin niin, että tässä yhteiskunnassa pitää saavuttaa mahdollisimman paljon mahdollisimman nuorena? No, periaatteessahan mun elämässäni kaikki on hyvin, mutta jaksan silti valittaa, koska tämä ei nyt ole sellaista elämää mitä suunnittelin ja mistä haaveilin nuorempana, kun en vielä ollut törmännyt elämän mitä eriskummallisempiin realiteetteihin. Kaikkihan on yhä mahdollista, mutta minä en enää usko itseeni. Siinä on kovin mahdoton ja eriskummallinen yhtälö.

Tämänhetkisessä elämässäni eräitä suurimpia pettymyksiä ovat seuraavat seikat:

1. En ole päässyt jatkamaan opintojani, vaikka olen haaveillut siitä jo monta vuotta. En vain saa itseäni tekemään sitä. Olen pariin otteeseen yrittänyt, ei ole onnistunut, olen luovuttanut. Enkä ole ollut edes varma siitä, että juuri se oli sitä, mitä halusin. En ole vieläkään varma siitä, mitä haluan. Vaihtoehdot antavat valinnanvapautta, mutta samalla keskittävät voimani ja ajatukseni täysin eri suuntiin, jolloin en saa otetta niistä mistään...

2. Teen edellisestä syystä johtuen töitä matalapalkkaisella alalla, enkä ole tyytyväinen palkkaani enkä titteliini. Mietin monesti miksi valitan, enkä silti tee asialle mitään. Mietinpä sitäkin, että mitä virkaa on titteleillä, ja miksi olen kasvanut tällaiseen arvomaailmaan, että ne merkkaavat niin paljon. Ja miksi raha ja materia tuntuvat niin tärkeiltä, vaikka tiedostan, etteivät ne tuo aitoa onnea. Tästä tiedosta huolimatta tavoittelen näitä asioita.

3. Olen avomieheni kanssa suhteessa, joka on rauhallinen, rakastava ja välittävä. Suunnittelemme asunnonostoa ja mies haluaisi jo lapsiakin. Kaikki on siis hyvin. Vai onko? No, jos jotain vikaa on, se on minussa. Haluaisin todella olla hyvä kumppani, mutta en ole aina ollut puhdas pulmunen.... sen lisäksi ajatus lapsista pelottaa minua, talokauppojen suunnittelu pelottaa minua, ajatus vahvoista sitoumuksista pelottaa minua.. Tähän joku toteaisi, ettei kannata olla tässä kaikessa jos ei ole tähän kaikkeen valmis. Mutta minä haluan olla valmis, siispä yritän parhaani.
Myönnän sen, etten ole ollut riittävän kypsä arvostamaan tätä kaikkea niin korkealle, kuin kuuluisi.

4. Ehkä lapsuudenkokemuksista johtuen, en arvosta itseäni riittävästi. Toki uskottelen itselleni olevani jotain ainutlaatuista, mutta sisimmässäni asuu hiiri. Pelkään ja pelkään ja pelkään. Ehkä juuri siksi kaikki asiat elämässäni ovat nyt päälaellaan. Sen lisäksi, että olen luovuttaja ja pelkuri, olen myös oman itseni turmelija. En huolehdi lainkaan itsestäni, elän todella epäterveellistä elämää, juon liikaa, enkä juurikaan liiku. Olen lihonnut todella paljon. En silti ole lihava tai ylipainoinenkaan, mutta oloni ei ole hyvä, enkä enää pidä peilikuvastani. Toki se on vain kuori, ja sisin on se, mikä ratkaisee... Silti en usko siihen, niin vääristyneet ovat arvoni, niin vääristyneet ovat yhteiskunnan ihanteet!

Yksi ristiriita elämässäni on kai se, että toimin toisin kuin ajattelen. Ihannoin ja tavoittelen asioita, jotka eivät johda aitoon onneen, kuten kauneus ja laihuus, raha, tittelit, materia... avaimet onneen pitäisi löytyä tekemällä sovinto itseni kanssa.

Ehkä vielä jonakin päivänä löydän perille johonkin, vaikka elämä onkin aina keskeneräinen projekti. Mutta senpä juuri pitäisikin antaa lohtua... kuten vanha sanonta kuuluu: tärkeintä ei ole se, missä olet nyt, vaan se, minne olet menossa. Yritän siis yhä jatkaa matkaani, sitkutellen eteenpäin, päivä kerrallaan katsoen mihin minusta on. Ja kerron siitä kaikesta myös täällä.