Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin..

Eilisilta tuli vietettyä kotona selvinpäin, hyvä niin. Eräs baarituttu oli yrittänyt soittaa iltapäivällä. En soittanut takaisin, koska tiesin mitä asia olisi koskenut: "Lähdetkö baariin?"

Kun teimme yöllä lenkin mieheni ja koirani kanssa, jokapuolelta kuului humalaisten ääniä. Joskus ärsyttää se, että jos lähtee viikonloppuisin liikekannalle melkein mihin tahansa, niin näkee humalaisia. Ja niitä ei mielellään katsele selvinpäin; ei välttämättä edes humalassa. Totesin taas mielessäni, että alkoholin suurkuluttajia todellakin on maassamme paljon, ja se näkyy ja kuuluu. Kukaan, joka painiskelee vähääkään sen asian kanssa, ei ole eikä tule koskaan olemaan yksin! Olkoon se eräänlainen lohtu, minullekin.

Katseltiin miehen kanssa pari leffaa: Minun elämäni (My left foot) ja Risteysasemalla (Rails and ties.) Itkin kummankin aikana, niin itki miehenikin. Mutta hän yritti, kuten yleensäkin, peitellä kyyneliään, niinkuin minäkin. Mikähän siinä muka on niin hävettävää, jos liikuttuu...

Aamuyöllä käytiin nukkumaan, minä en tietenkään saanut unta. Pyörin sängyssä ja ajatukset alkoivat taas virrata. Tälläkin kertaa mieleeni tulvi lapsuusmuistoja, mutta nyt niitä onnellisia! Niitäkin siis kuitenkin on olemassa, ja oli todella mukava muistaa niitä. Tässä muutama, mitkä sain mieleeni:

- joulukuusen koristelu yhdessä isän kanssa

- äidin järjestämät lettukestit

- ongella käynti isän kanssa

- iltalenkit äidin kanssa

- pihan haravointi koko perheen voimin

- äidin lukemat iltasadut, ja keskustelut ennen nukahtamista

- äidin ja isän vieressä nukkuminen kun oli herännyt pahaan uneen

- äidin leipomat syntymäpäiväkakut ja omenapiirakat

- järvenjäällä luistelu äidin kanssa

- isän tekemä kalakeitto

- lauantai-illat keilahallissa, koko perhe...

Oikeasti tosi onnellisia muistoja, tavallisista, arkisistakin hetkistä. Yleensäkin olen sitä mieltä, että elämän parhaat hetket koostuvat hyvin pienistä asioista: yhdessäolosta, hyvästä ruuasta, sateen ropinasta, tunteesta saunan jälkeen, syysilloista ja kävelylenkeistä, ensilumesta, hyvistä kirjoista ja elokuvista, musiikista, siitä kun on ollut töissä hyvä päivä, taikka siitä, että siivotaan yhdessä. Elämässä kauneinta ja aidointa. Ei sen tarvitse olla äärimmäisiä kokemuksia ja maailmanympärimatkoja.. ei ainakaan minulle. Lapsuudestaan kukaan tuskin selviää läpi saamatta yhtäkään traumaa. Ja ainakaan toivottavasti kukaan ei pääse lapsuudestaan läpi ilman onnellisia muistoja! Niiden voima on suuri. Yksikin tietty muisto voi tuoda hymyn huulille kaiken huonon keskellä. Uskon, että onnellisten muistojen voima on lopulta suurempi, kuin pahojen ja ikävien muistojen.

Kun nyt mietin omia vanhempiani, ymmärrän monia heidän tekemiään valintoja ja ratkaisuja aivan eritavalla, kuin lapsena. Vanhemmat eivät ole enää vain äiti ja isä; he ovat ihmisiä ja yksilöitä omine taustoineen ja kokemuksineen. En oikeastaan syytä heitä mistään, kuten joskus nuorempana. Asioihin on saanut etäisyyttä, kun on kasvanut irti. Rakastan heitä täydestä sydämestäni ja autan aina kykyni mukaan siinä missä voin.

No, pyörittyäni sängyssä aikani, miettien siis kaikkea tätä, päätin viimein kokeilla sitä, mikä ehkä kuitenkin on rytmini kääntämisen kannalta järkevintä: aikoisin pakottaa itseni valvomaan iltaan asti, keinolla millä hyvänsä. Siten ehkä saisin illalla unen. Saa nähdä, jaksanko valvoa. Täytyy keksiä jotain kivaa tekemistä. Ensialkuun voisin vaikka mennä lukaisemaan muiden ihmisten kirjoittamia blogeja. En tosin voi niistäkään kovin montaa lukea itkemättä, mutta minkäs teet. Yksi lääkäri sanoi mulle kerran, että herkkyyteni on suuri vahvuus. Haluan uskoa.