Tekohauskaa illanviettoa

Jotkut ihmiset ovat sosiaalisempia kuin toiset. Minusta tuntuu, että omalla kohdallani se vaihtelee laidasta toiseen, toisinaan olen ystävä kaikkien kanssa (monesti siihen tarvitaan alkoholia, toisinaan se onnistuu ihan selvinpäinkin) ja toisinaan olen juro erakko joka haluaa pysytellä omissa oloissaan, eikä oikein keksi mitään sanottavaa small-talk tilanteissa.

Alkoholi tosiaan lisää yleensä tällaista kaikkien kanssa kaveeraamista, mutta nykyisin omalla kohdallani tähänkin on tullut jonkinlainen muutos. Olimme miehen kanssa viettämässä mökki-iltaa ns. pienimuotoisella leirintäalueella, vanhempi tuntematon pariskunta pyysi meidät mökkiinsä istumaan iltaa. Mun mies oli heti valmiina ja passitin hänet edeltä, saadakseni kai miettimisaikaa, olisiko minusta siihen, ja ennenkaikkea aikaa nousuhumalan kasvatukseen. Join pari tölkkiä siideriä ja menin perästä. Istuin aika tarkkaan ottaen 20 minuuttia siinä humalaisessa seurassa, kunnes sanoin että lähtisin. Tajusin, etten kokenut mitään iloa, juoma ei noussut päähän enkä edes halunnut sen nousevan. En liioin keksinyt mitään hauskoja repliikkejä, tunsin olevani juttuineni kuin toiselta planeetalta. Tajusin etten enää halua tuhlata aikaani tällaisiin iltoihin, enkä jaksa teeskennellä hauskuutta, kuunnella ventovieraiden ihmisten elämäntarinoita ja nauraa heidän vitseilleen. Mieheni varmaan tajusi jutun juonen, koska tuli lähdettyäni heti perässä mökkiimme ja käytiin suosiolla nukkumaan.

Joskus aikaisemmin tilanne olisi mennyt ihan eritavalla. Olisin jo siinä vaiheessa, kun kutsu tuli, ollut hyvässä nousuhumalassa. Olisin ilolla liittynyt seuraan ja ollut "illan tähti", se joka johtaa keskustelua ja vie huomion itseensä, kai hyvässä ja pahassakin. Olisin pitänyt hauskaa huomaamatta, ettei mitään hauskaa ollutkaan.

Kai tässä alkoholinkäytössä alkaa viisastua, rauhoittua ja väsyäkin. Kuten jo aikasemmin kirjoitin, joku seinä tai raja on tulossa vastaan. Tai ainakin salaa kai toivon niin. En enää halua kaivata viinalla synnytettyjä iloja. Vaikka tiedän, etten siitä kaikesta vielä täysin valmis ole luopumaankaan. (Ja taas herää kysymys, pitäisikö edes, jos ei ole yleisten taulukoiden mukaan edes alkoholisti, tosin ehkä olen juurikin likellä suurkuluttajaa) Elämässäni on tällä hetkellä niin monia muitakin parannettavia alueita. En oikein tiedä mistä osa-alueesta saisin aloitetuksi. Sen olen kuullut, että montaa suurta muutosta ei kannata yrittää samalla kertaa.

Mitta kohta täynnä...

Tuli sitten pitkästä aikaa mentyä toissailtana baariin, ja jotenkin Happy Hour sai minut taas sekoamaan kuin lapsen karamelliparatiisissa.. Tilasin aina tiskiltä kaksi drinkkiä kerrallaan ja join niitä kuin lapsi pirtelöä. Seuraava päivä meni sängyssä oksentaessa ja katuessa. Taas päätin, että nyt saa riittää.

Aloin taas pohtia omaa alkoholikäyttäytymistäni, ja totesin, että hyvin pitkälti nykyään juon muiden tahdosta. En tietenkään tarkoita, että kukaan väkisin kurkkuuni mitään kaataisi, ihan itse sen teen. Lähinnä tarkoitan sitä, että luonteen heikkoudesta johtuen seuraan aina muiden jalanjälkiä. Kun esim. mieheni juo, minäkin juon. Tekosyitä on pitkä liuta: en jaksa selvinpäin katsoa kun toinen juo, meillä tulisi vaan riitaa jos toinen olisi juonut ja toinen ei, enkä halua lähteä omasta kodistani tekemään jotakin "pois alta" siksi, että toinen juo. Enkä voi tavata tietenkään ystäviäni selvinpäin, jos he juovat, en tietenkään voi ehdottaa, että mennäänkö kahville kaljan sijaan.. En tietenkään myöskään voi tilata kahvia kapakassa. Enkä voi loputtomiin kieltäytyä tapaamasta ystäviäni vain siksi, etten joisi. Aina ne tapaamiskutsut kuitenkin tuppaavat olemaan terasseille ja kapakoihin. Ei kukaan koskaan pyydä kahville, ehkä yksi kymmenestä. Ja kukas sitten taas jaksaa kahville lähteä, jos on aina niin väsynyt ettei jaksa eväänsä liikauttaa. Alkoholi piristää, pari huikkaa ja sitten onkin jo intoa lähteä terassille ja tadaa... siellä ollaan ystävien ympäröimänä. Sosiaalinen elämä kukoistaa..

Sinä iltana kun vedin viinapaukkuja kaksin käsin, poistuin kotiin aika huonovointisena ja kaverin nähtyä naamani, se otti minua olkapäistä kiinni ja sanoi: "Ens kerralla kyllä tehdään jotain muuta kun juodaan, kyllä me voidaan tavata muissakin merkeissä kuin aina juomisen.." Ihan kuin se olisi lukenut mun ajatukset, että miksi aina näin, miksei koskaan selvinpäin... Seuraavalla kerralla, kun se soittaa, niin ehkäpä se pyytää kahville...?

Haluaisin parantaa elintapani, ihan oikeasti. Joku seinä on tulossa vastaan, niin syömisissä kuin juomisissakin. Mitta alkaa olla täysi. Jokainen suupala ja jokainen kulaus tekee jo pahaa. Jokaisella nielaisulla on paha olla, turvonnut olo, eikä enää yhtään kivaa. Silti otan niitä suupaloja ja kulauksia, kokoajan. MIKSI???????

Kaksi eri puolta

Mistähän se johtuu, että sitä on kuin eri ihminen töissä ja vapaalla.. Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, miten olen niin erilainen aina tilanteen mukaan, ja siitä, miten ihmisellä onkin erilaisia rooleja, mutta että omalla kohdallani tuntuu kuin koko persoona muuttuisi....

Kun mietin millainen olen töissä ja millainen olen vapaa-ajalla, siinä on kuin kaksi eri ihmistä. Töissä olen ehkä aika tylsä, harmaa ja väritön, olen hiljainen, haluan olla paljolti omissa oloissani ja hoitaa työni hyvin. Haluan miellyttää, enkä kehtaa tai uskalla valittaa, tai vaatia. Kiroan vain hiljaa mielessäni.

Vapaa-ajalla olen kai aika värikäskin persoona, kaveriporukan johtaja, iloinen ja puhelias (olkoonkin vain kuorta ja toisinaan näytelmää).. Olen myös ilkeä tarvittaessa, ja silloinkin kun ei tarvita. Sanon suoraan jos on jotain sanottavaa, voin sanoa tosi ilkeästikin aivan ventovieraallekin ihmiselle (no tätä tapahtuu enimmäkseen baarissa). Olen monta kertaa sanonut ihan tosi pahasti. En siis tietenkään kenellekään ilman mitään syytä mene haistattelemaan, vaan tietysti siinä on aina jotain minuun kohdistunutta ärsyttävää/häiritsevää/rasittavaa kontaktia heidän puoleltaan, joka on ollut epämieluisaa. Mutta silti.... Asiat voisi toki hoitaa korrektistikin!

Miksi olen tällainen? Miksi näitä kahta puolta ei osaa yhdistää sopiviin mittasuhteisiin...??

Väsymys

Mistähän se johtuu, että olen jatkuvasti niin älyttömän väsynyt... Tätä on jatkunut kai pari vuotta, voisikohan johtua masennuksesta... vaikka en koe enää olevani niinkään masentunut... Mitään fyysistä se ilmeisestikään ei ole, koska minut tutkittiin perinpohjaisesti viime talvena eikä mitään löytynyt.

Olisi kiva jaksaa tehdä asioita, elää elämää. Työpäivän jälkeen tulee aina nukuttua koko ilta ja se on siinä, mitään ei jaksa tehdä. Ja nyt sitten lomalla ollessa, kun ajattelin että väsymys helpottaisi, niin ihan samaa rataa tämä kulkee... Nyt sen sijaan, että nukkuisin illan, nukun myös päivällä. Tai jos en nuku, niin ainakin lepään, olen pitkälläni ja tunnen oloni voimattomaksi ja uupuneeksi.

Nyt olen sentään taas saanut rytmin käännettyä. Nukun koko yön hyvin ja herään aamulla asialliseen aikaan. Silti saatan joko nukkua päiväunet tai makoilla sohvalla koko päivän, lukuunottamatta ulkoiluja koiran kanssa. Nämä ulkoilut verottavat voimia jo niin paljon, etten jaksa millään enää lähteä esim. kauppaan. Tahdonvoimakaan ei vie väsymystä pois, voin toki pakottaa itseni liikkeelle, mutta se ei tee oloa yhtään paremmaksi tai pirteämmäksi, päinvastoin, olen kuin vanha ja sairas ihminen, kaadun uupuneena petiin heti kotiin tultuani.

Baareissa jaksaa sen takia käydä, että alkoholihan tunnetusti piristää. Tosin nyt on mennyt hyvä tovi juomatta eikä yhtään tee mielikään, ei baareihin eikä juomaan, ei vaikka drinkki tuotaisiin sänkyyn!

Paheita

Nyt kun olen ollut jo aika pitkään ilman alkoholin pisaraistakaan, painoni on pudonnut kolmisen kiloa. Ne kilot ovat kaiketi olleet enimmäkseen siiderin ja muiden juomien aiheuttamaa pöhötystä ja turvotusta... Ne tulevat heti takaisin, kun korkkaa ensimmäisen..

...Mutta sitten, mitäs menin tänään tekemään... Ei, en juonut, mutta söin, söin ihan liikaa ja kaikkea kamalan epäterveellistä. Nyt olo on huonovointinen ja turvonnut. Mun mies halusi ehdottomasti, että tilataan pizzat ja minähän en osannut sanoa, että ei kiitos minulle. Päinvastoin, valitsin oikein huolella täytteitä pizzaani ja ajattelin mielessäni, että laihduttaa ehtii huomennakin.

Jälkkäriksi karkkia ja limsaa.

Aika tappiollinen olo. Tämä taistelu hävitään päivittäin.
Kyllä ihminen on heikko kiusaustensa edessä!

Rytmi sekaisin

Miten ihmeessä tämän rytmin saisi käännettyä??!!! Olen yrittänyt kaikki mahdolliset keinot, silti valvon tässä taas unettoman yön jäljiltä, enkä tiedä jaksanko enää yrittää sitkutella hereillä iltaan asti. Ja vaikka jaksaisin, se ei silti näytä takaavaan rytmin kääntymistä. Se on kokeiltu.

Ainut hyvä puoli tässä on se, etten ole jaksanut lähteä baariin.

Deletointia ja kirjoittamisen voimaa

Täällä valvotaan.. Minut on taas päiväotusten listalta siirretty takaisin yökyöpeleiden listalle..

Tänään tein sitten sen, mitä suunnittelin, eli deletoin lapsuutta koskevat kirjoitukseni. Tuli vain jäytävä ahdistus, ettei minua kukaan tunnistaisi sen vuoksi ainakaan. Vaikkei tosiasioissa mitään hävettävää tietysti olekaan, mutta jokatapauksessa nyt tuntuu helpottuneelta. Siinä on sekin puoli, että olen nyt aktiivisesti käsitellyt ja työstänyt sitä asiaa tässä kirjoittamisen yhteydessä, ja kun pyyhin sen kaiken täältä pois, se ei ole kokoajan muistuttamassa itsestään. Vähän sama juttu, kun kirjoittaa jonkin tuskallisen asian paperille, ja lopulta repii tai polttaa sen paperin. Vapautunut olo! Taas jotenkin helpompi jatkaa eteenpäin.

Huomaan, että kun aloitin blogini, olin aika tunnelmissa. Ajattelin, että mun elämäni on ihan sekaisin. Ja vaikka mikään ei ole tässä ajassa muuttunutkaan, tunnen oloni paljon paremmaksi! Kirjoittaminen on ihmeellinen työkalu!! Tuntuu ihan tosissaan, että olen saanut asioita taas paremmin haltuuni, ja että alan taas löytää enemmän toivoa joka asiasta. Teen listoja, joissa suunnittelen elämääni, opiskeluasioita jne. Alan taas saada uskoa siihen, että minä pystyn tästä kaaoksestani nousemaan ja saamaan sen mitä elämältä haluan!

Onnellisuus

Nyt on rytmi saatu käännettyä takaisin oikeinpäin, jee! Alan siis olla taas päiväotusten kirjoissa ja minut on deletoitu yökyöpeleiden listalta. Sille listalle tosin pääsee halutessaan helposti takaisin..

Aloin tuossa aamulla miettiä sitä, että olen teksteissäni varmaan antanut itsestäni todella onnettoman ja masentuneen kuvan. Olen saanut kyhätyksi tänne oikein varsinaisen paskanvuodatusblogin. Ikäänkuin kaikki elämässäni olisi vain ja ainoastaan huonosti, ja että kaikki johtuisi lapsuudesta.. (siihen on jotenkin niin helppo aina vedota.) Taidan (ehkä) jokupäivä poistaa lapsuusosiot blogistani, mutta olkoot vielä toistaiseksi; olihan se terapiaa mulle, että kirjoitin, mutta ehkä ei niin hauskaa luettavaa niille, ketkä täällä sattuu pyörähtämään.

...Jokatapauksessa, lapsuus on vain yksi osa niistä kaikista nykyhetkeen vaikuttavista palapelin palasista; vain yksi palanen. Ihminen on niin monen tekijän summa, että siinä ei edes pysy perässä, kun alkaa miettiä, mikä kaikki vaikuttaa siihen, että minä olen minä. Pitää myös muistaa se, että ne eväät mitä meille on elämään annettu, kannattaa käyttää hyväkseen parhainpäin. Sanontakin kuuluu: Tee hyvää siitä, mitä sinulla on!

Olen tyytyväinen kaikesta siitä, mitä kokemukseni ovat minulle opettaneet. Olen kypsynyt ja kasvanut paljon, huomannut, että kaikesta ja kaikilta voi oppia jotain. Ja kaikki se auttaa rakentamaan omasta elämästä laadukkaampaa ja vahvempaa. Ilman kokemuksiani olisin joku toinen.

Eikä se, että olen ollut masentunut ja ajoittain onneton, ole koko totuus minusta, ei kenestäkään. Ihminen ei ole yhtä kuin masennuksensa, menneisyytensä tai surunsa. Ihminen on paljon muutakin. Minäkin olen paljon muuta: olen todella onnellinen, nauravainen ja vitsikäs. Olen lapsenmielinen, utelias ja innostun helposti asioista, saan onnea pienistä jutuista, jokapäivä.

...Olen myös kokenut paljon hyvää; olen matkustellut paljon, olen asunut ulkomailla, olen tavannut paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja oppinut heiltä paljon, olen oppinut ilmaisemaan itseäni taiteen keinoin, ja löytänyt itsestäni paljon hyvää ja kaunista.

Tiedän kyllä, mitä se on ja voi olla, kun on masentunut ja ajoittain onneton. Tunnen masentuneita ihmisiä, olen hoitanut heitä työkseni, ja olenhan itsekin ollut masentunut. Masennuin silloin murrosiässä eikä varsinaista loppua ole näkynyt vieläkään. Mutta masennus ei koskaan mennyt siihen pisteeseen, etten olisi enää jaksanut elää. Oltuani masentunut ja kituutettuani lähes kuusi vuotta, sain haettua apua. (Ennen sitä äitini valoi minuun sen uskon, että on häpeä hakea apua masennukseen, joten kärsin mieluummin.) Sain lääkityksen (jonkin muunkin vaihteeksi kuin alkoholin) ja oloni parani.

...Sitten aina jos en jaksanut syödä lääkkeitä tai unohtelin, masennus alkoi pahentua ja sen vuoksi olen kaksi kertaa elämässäni ajautunut jonkinlaiseen rotkonpohjaan, joutunut jäämään sairaslomalle masennuksen takia. En vaan päässyt enää sängystä ylös. Enkä edes halunnut päästä. Sen jälkeen tajusin, että lääkkeitä olisi syötävä. Joskus lipsuin siitä, mutta aloin tunnistaa myrskynmerkit ajoissa, kun ne alkoivat taas lähestyä; myrskynmerkit jotka tulisivat riuhtaisemaan minut takaisin sinne rotkonpohjalle, ellen äkkiä jatkaisi lääkkeiden syömistä.

Jossain vaiheessa taas unohdin lääkkeet ja samassa yhteydessä päätin, että kokeilen olla ilman ja aloitan heti, jos siltä tuntuu. Nyt olen ollut yli vuoden ilman lääkkeitä (ennätys: alanko parantua..?) ja oloni on edelleen ihan hyvä tästä huolimatta. Tämä hyvä tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että jaksan hoitaa velvollisuuteni ahdistumatta, jaksan käydä töissä ja saan tyydytystä siitä mitä teen, jaksan välittää toisista ja auttaa heitä, pääsen ylös sängystä ilman henkisiä tuskantunteita enkä märehdi kokoajan jotain itseeni liittyvää, tai pura kokoajan pahaaoloa mun mieheen.

Onnellisuutta on oivaltaa kaikki tämä, ja olla nyt juuri tässä. Olla hetken tähän kaikkeen tyytyväisenä.

Olen onnellinen!

Henkinen ja fyysinen paino

Täällä sitä valvotaan.. Toistaiseksi ei näytä siltä, että rytmin kääntäminen onnistuisi, ellen sitten kohta painu takaisin pehkuihin. Mutta enhän minä malta, on niin kiva valvoa öisin ja viettää Peppi-Pitkätossu-elämää; tehdä mitä huvittaa, syödä keskellä yötä ja laittaa varpaat tyynyn päälle kun kirjoittelee sängyssä läppärillä. Mies on töissä, eikä ole ketään patistamassa nukkumaan...

Pakotin siis itseni valvomaan iltaan saakka, vaikka väsytti ihan armottomasti niin että jokapaikkaan koski ja oli huono olo vuorokauden valvomisen jälkeen. Yleensä vapaa-ajalla kellonympäri nukkuminen on minulle aivan normaalia, mutta tietysti tänään piti tulla siihenkin poikkeus! Olin varma että nukkuisin aamuun saakka, mutta heräsinkin parin tunnin unien jälkeen ennen puoltayötä varsin virkeänä, ja nälkäisenä. Sitten sorruin, kuten yleensäkin, ja menin laittamaan itselleni "iltapalaa".. Huono päätös.

Aloin siinä syödessäni pohtia suhdettani ruokaan, tiedän kyllä ettei se(kään) ole normaali. Tiedostan sen, että monesti syön pikemminkin johonkin henkiseen sisäiseen tyhjiöön, kuin itse varsinaiseen nälkään. Ja yleensä siinä pisteessä, kun vatsa on täysi ja syöminen olisi hyvä lopettaa, minä vain jatkan sitä.

Teini-iässä ahmin hirveästi suklaata, aivan tolkuttomia määriä. En silti koskaan lihonnut, vielä siinä iässä. Suklaansyöntikin oli varmaan sen sisäisen tyhjiöni täyttämistä, sen tyhjiön joka siihen aikaan oli syntynyt. Sitten kuvioihin tulivat alkoholi ja juhliminen. Alkoholi otti paikkansa tuon tyhjiön täyttäjänä. Suklaata en ole juurikaan sen koommin pystynyt syömään..

Tänäpäivänä, sen lisäksi että tyhjiötä täyttää alkoholi, minä syön liikaa, aivan liikaa ja kokoajan. Syön suurempia annoksia kuin mieheni, tai ainakin vähintään yhtä suuria. Syön koko ajan telkkarin ääressä ja syön öisin, kokoajan pitää jotain pupeltaa. Ja se alkaa näkyä. En ole enää teini. Olen turvonnut, väsynyt ja huonovointinen. Alan olla painoindeksini viimeisillä ylärajoilla ja nyt kolmen kilon päässä niin sanotusta omasta kauhupainostani, jonka yli ei saa missään tapauksessa antaa painon päästä. Päätin mielessäni tämän kauhupainon rajan vuosi sitten.

Tavatessani mieheni kuusi vuotta sitten, olin tosi laiha (mutta en liian laiha), mulla oli pitkät vaaleat hiukset, vihreät silmät ja naurava suu; kaikki sanoivat että olen kaunis. Nyt olen väsynyt ja turvonnut; kiukuttelen päivittäin; saan raivareita jos joku asia ei mene niinkuin haluan; mahani on turvoksissa ja kaikki vanhat farkut auttamatta liian pieniä. Tunnen oloni epävarmaksi ja vanhaksi, häpeän itseäni ja sitä miltä näytän. Ei ole mitään päällepantavaa, en jaksa enää kävellä korkokengissä, en kehtaa mennä yleiselle uimarannalle. Mun miehen mielestä tämä kaikki on vähän hassua; "et sä oo mikään lihava." Mutta kun kyse ei olekaan vain siitä, vaan siitä etten voi hyvin!! Ja vaikka en olekaan vielä ylipainoinen, niin tärkeää olisi saavuttaa takaisin oma hyvänolon paino. Nyt ei vain ole hyvä olla.

Olen monta kertaa päättänyt tehdä elämänmuutoksen:

- vähentää syömistä ja syödä terveellisempää ruokaa

- liikkua enemmän, paljon enemmän

- vähentää alkoholin juomista


Päätös kestää yleensä yhdestä päivästä viikkoon. Ehkä kaikkien aikojen ennätys elämäntaparemontissa on ollut kaksi viikkoa. Kokonaiset kaksi viikkoa juomatta ja ahmimatta! Siitä huolimatta, uskon että onnistun tässä vielä... !!! Pakko uskoa, jotta ei menetä toivoaan.

Mitenhän sen sisäisen tyhjiön saisi täytetyksi? Se tuntuu kokoajan huutavan jotakin, tarvitsevan jotakin, anelevan jotakin. Se on aina nälkäinen.

...Mutta ei sillä ole ruuan nälkä, tai viinan nälkä; ei se täyty siitäkään että ostan itselleni jotain kivaa. Konkreettiset keinot loppuvat. Jäljelle jää se ravinto, joka on näkymätöntä. Enkä minä tavoita mitä se voisi olla.


...En voi noin vain päättää, että tyhjiö on nyt täytetty ja kaikki on hyvin. Ei tyhjiö sitä uskoisi kuitenkaan..

Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin..

Eilisilta tuli vietettyä kotona selvinpäin, hyvä niin. Eräs baarituttu oli yrittänyt soittaa iltapäivällä. En soittanut takaisin, koska tiesin mitä asia olisi koskenut: "Lähdetkö baariin?"

Kun teimme yöllä lenkin mieheni ja koirani kanssa, jokapuolelta kuului humalaisten ääniä. Joskus ärsyttää se, että jos lähtee viikonloppuisin liikekannalle melkein mihin tahansa, niin näkee humalaisia. Ja niitä ei mielellään katsele selvinpäin; ei välttämättä edes humalassa. Totesin taas mielessäni, että alkoholin suurkuluttajia todellakin on maassamme paljon, ja se näkyy ja kuuluu. Kukaan, joka painiskelee vähääkään sen asian kanssa, ei ole eikä tule koskaan olemaan yksin! Olkoon se eräänlainen lohtu, minullekin.

Katseltiin miehen kanssa pari leffaa: Minun elämäni (My left foot) ja Risteysasemalla (Rails and ties.) Itkin kummankin aikana, niin itki miehenikin. Mutta hän yritti, kuten yleensäkin, peitellä kyyneliään, niinkuin minäkin. Mikähän siinä muka on niin hävettävää, jos liikuttuu...

Aamuyöllä käytiin nukkumaan, minä en tietenkään saanut unta. Pyörin sängyssä ja ajatukset alkoivat taas virrata. Tälläkin kertaa mieleeni tulvi lapsuusmuistoja, mutta nyt niitä onnellisia! Niitäkin siis kuitenkin on olemassa, ja oli todella mukava muistaa niitä. Tässä muutama, mitkä sain mieleeni:

- joulukuusen koristelu yhdessä isän kanssa

- äidin järjestämät lettukestit

- ongella käynti isän kanssa

- iltalenkit äidin kanssa

- pihan haravointi koko perheen voimin

- äidin lukemat iltasadut, ja keskustelut ennen nukahtamista

- äidin ja isän vieressä nukkuminen kun oli herännyt pahaan uneen

- äidin leipomat syntymäpäiväkakut ja omenapiirakat

- järvenjäällä luistelu äidin kanssa

- isän tekemä kalakeitto

- lauantai-illat keilahallissa, koko perhe...

Oikeasti tosi onnellisia muistoja, tavallisista, arkisistakin hetkistä. Yleensäkin olen sitä mieltä, että elämän parhaat hetket koostuvat hyvin pienistä asioista: yhdessäolosta, hyvästä ruuasta, sateen ropinasta, tunteesta saunan jälkeen, syysilloista ja kävelylenkeistä, ensilumesta, hyvistä kirjoista ja elokuvista, musiikista, siitä kun on ollut töissä hyvä päivä, taikka siitä, että siivotaan yhdessä. Elämässä kauneinta ja aidointa. Ei sen tarvitse olla äärimmäisiä kokemuksia ja maailmanympärimatkoja.. ei ainakaan minulle. Lapsuudestaan kukaan tuskin selviää läpi saamatta yhtäkään traumaa. Ja ainakaan toivottavasti kukaan ei pääse lapsuudestaan läpi ilman onnellisia muistoja! Niiden voima on suuri. Yksikin tietty muisto voi tuoda hymyn huulille kaiken huonon keskellä. Uskon, että onnellisten muistojen voima on lopulta suurempi, kuin pahojen ja ikävien muistojen.

Kun nyt mietin omia vanhempiani, ymmärrän monia heidän tekemiään valintoja ja ratkaisuja aivan eritavalla, kuin lapsena. Vanhemmat eivät ole enää vain äiti ja isä; he ovat ihmisiä ja yksilöitä omine taustoineen ja kokemuksineen. En oikeastaan syytä heitä mistään, kuten joskus nuorempana. Asioihin on saanut etäisyyttä, kun on kasvanut irti. Rakastan heitä täydestä sydämestäni ja autan aina kykyni mukaan siinä missä voin.

No, pyörittyäni sängyssä aikani, miettien siis kaikkea tätä, päätin viimein kokeilla sitä, mikä ehkä kuitenkin on rytmini kääntämisen kannalta järkevintä: aikoisin pakottaa itseni valvomaan iltaan asti, keinolla millä hyvänsä. Siten ehkä saisin illalla unen. Saa nähdä, jaksanko valvoa. Täytyy keksiä jotain kivaa tekemistä. Ensialkuun voisin vaikka mennä lukaisemaan muiden ihmisten kirjoittamia blogeja. En tosin voi niistäkään kovin montaa lukea itkemättä, mutta minkäs teet. Yksi lääkäri sanoi mulle kerran, että herkkyyteni on suuri vahvuus. Haluan uskoa.

Selvä valinta

Eilen oli tarkoitus lähteä terassille ja sitten baariin. Muutamalta kaverilta tuli pitkin iltaa houkuttelevia tekstiviestejä ja olin kahden vaiheilla lähdenkö vai jäänkö. Entinen työkaveri soitti monta kertaa ja pyysi lähtemään "edes yhdelle"... siihenhän se ei koskaan jää.. mutta tälläkertaa tein hyvän valinnan ja jäin kotiin. Olin vaihteeksi perjantai-illan selvinpäin. Olen ollut jo viikon selvinpäin, vaikka olen lomalla! Hyvä minä..

Monesti, jos olen päättänyt jäädä kotiin monista baariinkutsuista huolimatta, oloni on kokoajan levoton, kun ajattelen mistä kaikesta olen jäänyt paitsi jäätyäni kotiin... tälläkertaa en tuntenut sitä levottomuutta; päinvastoin: oloni oli rauhallinen ja levollinen, onnellinen siitä, että olin jäänyt kotiin.

Tehtiin koiran kanssa pitkä lenkki. Katselin luontoa, kuuntelin sen ääniä, ja mietin, miten paljosta olen selvinnyt. Sekin oli jo eräänlainen selviäminen, etten antanut periksi "menojalalle", vaan aivan rehellisesti olin sitä mieltä, että jos jään kotiin, minulla on mukavampaa. Ja olikin. Koska se hauskuus ja mukava, mitä on baareissa, ei ole aitoa. Se hauskuus, mitä meillä oli koiran kanssa, kun leikimme ja riehuimme, oli aitoa.

Monesti mietin, miten mukavaa olisi, jos olisi sellaisia ystäviä, joiden kanssa voisi tehdä muutakin kuin lähteä baariin. Kun mietin ystävä- ja kaveripiiriäni, niin tällaisia ystäviä ei kovin montaa ole. Valtaosa on baarituttuja ja "bailauskavereita", joita tavataan vain baarissa, ja joita yleensä nähdään vain humalassa. Olisi kiva viettää vaikkapa peli-iltoja, leffailtoja, ihan vaan kahvitella tai lähteä vaikka lenkille. Se on niin harvinaista, että tällaiset kerrat voi laskea yhden, no ehkä jopa kahden käden sormilla, mutta harvinaista se on silti. Tätä kaikkea teen toki mieheni kanssa, mutta voisihan meillä joskus käydä selvinpäin ystäviäkin kylässä.. Miehen puolelta on vähän sama juttu.. hänellä kaverit joko asuvat kaukana, tai ovat kaljottelukavereita, koska ovat olleet sitä aina. Mistä sellainen suhde sitten muodostuukin, että kaverukset muuttuvat kaljottelukaveruksiksi... minullakin on vanhoja työ- ja koulukavereita, joiden kanssa tuttavuus alkuun perustui aivan muille asioille, mutta joiden kanssa nykyään on menty siihen, että tavataan aina baarissa..

Ostin viimeviikolla Juhani Seppäsen kirjan "Selvästi juovuksissa". En tiedä miksi. Ehkä taustalla oli jonkinlainen ajatus siitä, että pystyisinkö minä tuohon. (Niille, jotka eivät tiedä ko. kirjaa, kerrottakoon, että työterveyslääkäri Seppänen, joka tunnustautuu alkoholin suurkuluttajaksi, kokeili miten onnistuu vuosi ilman viinaa ja kirjoitti aiheesta kirjan.) En ole vielä lukenut kirjaa, koska kesken on kaksi muuta kirjaa, mutta kun ne on luettu, aloitan tämän..

Nyt aamulenkille koiran kanssa. Ei ole krapulaa tänään. Onko huomenna, se jää nähtäväksi..

Lapsuus

Deletoitu, oma sensuurini iski.

Minä rehellisesti...

Tuli päivällä otettua muutaman tunnin virkistävät päiväunet, nyt voikin taas valvoa tulevan yön.. Kun mies tuli illalla töistä, tehtiin pitkä lenkki kolmisin; minä, mies ja koira.

..Mutta sitten itse asiaan.. Koska kerran blogini otsikko on "minä rehellisesti", tarkoittanee se tietysti sitä, että pyrin tässä antamaan mahdollisimman rehellisen kuvan itsestäni; sanotaanko vaikka, että raadollisenkin kaunistelemattoman kuvan. Tämä tulee olemaan minulle varmasti terapeuttinen kokemus, sekä samalla suuri haaste, sillä minulla on tapana kaunistella asioita ja antaa itsestäni sellainen käsitys, kuin en tekisi lainkaan virheitä. Ja se on naurettavaa, sillä kaikkihan me teemme virheitä. Minä teen paljon virheitä (enkä edes opi niistä, ennenkuin olen tehnyt ne samat virheet moneen kertaan..) ja ajoittain häpeän itsekurini puutetta sekä sitä, että menen niin usein siitä, mistä se aita on matalin..

...Häpeän tunnustaa, etten elä sellaista elämää kuin olin joskus kaavaillut itselleni; häpeän tunnustaa, ettei minusta ole oikein mihinkään; että olen hulttio; että olen laiska ja saamaton; että olen monessa suhteessa niin virheellinen... Siksi annan itsestäni kanssaihmisilleni kuvan, että olen kovakuorinen ja "cool" ; että olen tasapainossa itseni ja elämäni kanssa. Mutta tämähän ei ole koko totuus, ja minä tiedän sen, tekin tiedätte sen.. Mutta ystäväni eivät sitä tiedä. (Tosin ei minulla kovin läheisiä ystäviä juurikaan edes ole, sellaisia joille haluaisinkaan olla niin avoin.) En koskaan anna heille itsestäni ilmi liikaa..
...kuten esimerkiksi sitä, että olen herkkä ja itken melkein jokapäivä joko surusta tai ilosta, nykyään melkein ihan mistä tahansa.. Tai sitä, että salaan mieheltäni asioita, mutta se ei oikeastaan edes vaivaa minua, koska olen kusipää ja ajattelen, että minulla on oikeuteni myös omaan elämään. Vaikka totuushan on, että vapaus on aina rajallista ja niitä rajoja täytyy kunnioittaa.
...En julista sitäkään, ettei mieheni ja minun välillä ole oikeastaan mitään intohimoa. Uskon ja uskottelen sen kuuluvan asiaan kuuden vuoden jälkeen. Kyllähän me halailemme paljon, mutta sekin tuntuu usein enemmän toverilliselta. Vaan onko se toisaalta niin paha asia, kun kuitenkin aidosti välittää... Ajatellessani elämäämme eteenpäin, voin nähdä meidät kaksi perustamassa perheen. No, suhteeseen liittyy aina oma problematiikkansa ja tätä kaikkea tulen pohtimaan jatkossakin.

..En tunnusta sitäkään asiaa, että olen kuin kaksi (tai monta) eri persoonaa samassa ja monesti muutun tilanteen ja ihmisten mukaan, antaen aina tilanteeseen parhaiten sopivan kuvan itsestäni... (äitini on kyllä nähnyt tämän minussa ja sanoo aina, että se johtuu siitä kun olen horoskoopiltani kaksonen...) Esimerkiksi mieheni ei tunne sitä puolta minussa, millainen olen, kun olen toisaalla. Tietysti meillä kaikilla on elämässä monia eri rooleja, mutta yleensä persoonallisuus ja tyyli, luulisin ainakin, pysyy pääsääntöisesti samanlaisena vaihtuvista tilanteista huolimatta. Ehkä minä sitten vaan vieläkin etsin itseäni.. Alkaa kyllä hiljalleen tuntua, etten löydä siltä etsimisretkeltä koskaan kotiin..

...Sitäkään en haluaisi myöntää, en kirveelläkään, edes itselleni, että vaikka inhoan koko sanaa ja kaikkea mitä se edustaa, niin taidan monessa suhteessa olla "pelinainen". Pelaan monia eri pelejä, mutta vain harvat niistä loppuun asti tai oikeilla säännöillä.

...Enkä kehtaisi, kaikkein viimeisimmäksi tältä erää, oikeastaan myöntää sitäkään etten ole käynyt hammaslääkärissä kuuteen vuoteen (!!), koska pelkään..

...niin... monista pienistä ja suurista tragedioista koostuu palapeli, jota sanotaan ihmiseksi... aina vaan on joku pala hukassa.

En siis ole varmaan koskaan puhunut itsestäni ja asioistani täydellisen rehellisesti niin, ettenkö olisi valehdellut taikka sitten jättänyt jotakin kertomatta. Mutta sekin kai kuuluu ihmisenä olemiseen. Enkä kyllä uskokaan, että kukaan edes pystyisi olemaan aina ja kaikkialla rehellinen, se ei onnistu edes täällä. Jonkinlainen alitajuinen suodatin ihmisessä on, jokin oma sisin alue, jota ei aina edes itse tavoita, ja hyväkin niin. Se ei vaan ole hyvä, jos valehtelee jatkuvasti jostain.. Mutta... pyrin jatkossa olemaan rehellisempi kuin ennen, ainakin täällä. Koska se, että pystyy olemaan rehellinen edes itselleen, on varmasti aika vapauttavaa, puhdistavaakin..

Valvotun yön jälkeen

Vuorokausirytmi on nyt lomalla ollessa vähän kerrassaan alkanut kääntyä ylösalaisin ja nyt olen siinä pisteessä, että olen valvonut koko viimeyön. Mietin juuri, että kannattaako tässä enää mennä nukkumaan ollenkaan.. johan nyt on iltapäivä.. Todennäköisesti tulee kuitenkin mentyä nukkumaan jossain vaiheessa, vaikka järkevintä olisi valvoa iltaan asti, ja siten saisi ehkä rytmin käännettyä takaisin raiteilleen. Mutta toisaalta, en edes taida haluta sitä. Lomassa parasta on juuri se, ettei tarvitse välittää ajasta..

...Olen melkein koko yön selaillut ja lukenut satunnaisesti löytämiäni blogeja, ja hämmästynyt siitä, miten paljon ihmiset kirjoittavat. On varsin mielenkiintoista päästä kurkistamaan muiden ihmisten elämään, monellakin tapaa, ja on mielestäni hienoa, että ihmiset jaksavat ja haluavat kirjoittaa elämästään. Itse aloin miettiä omalla kohdallani sitä, että kuinka yksityiskohtaisesti pystyn kirjoittamaan omasta elämästäni tulematta niin sanotusti vainoharhaiseksi; kuinka paljon uskallan kirjoittaa työstäni, paikoista joissa käyn ja ihmisistä joita tunnen, ilman että luulen jonkun tutun tai puolitutun tietävän minun paljastaneen täällä elämästäni kaiken. No, sekin riski on otettava.

Ulkona näyttää olevan ihan hieno päivä, ja jos olisin jotakuinkin normaali ihminen, menisin ulos ja nauttisin kesästä. Mutta sen sijaan vedän verhot kiinni ja suunnittelen vakavissani päiväunia. Siirrän suunnittelemani terassireissun mahdollisesti perjantaille. Tämä kyseinen terassireissu on nyt jo siirtynyt kuukaudella. No, eihän se huono asia ole, päinvastoin. Tosin tämä ei tarkoita suinkaan sitä, että olisin ollut raittiina kuukauden, ehei.... en vain ole kerinnyt vielä terassille...

Ensimmäinen blogimerkintäni

On monta syytä, miksi aloitan blogin, mutta ehkä syistä suurin on se, että toivon salaa jonkun lukevan tätä edes joskus ja ymmärtävän edes osan tästä kaikesta. En tiedä miksi, mutta ajatus siitä, että jossain on joku, joka on kokenut jotain vastaavaa tai ajatellut jotain samaa, on lohdullinen. En enää jaksa kirjoittaa vain itseäni varten noihin erinäisiin kirjoihin ja vihkoihin, joita on vaatehuoneeni tulvillaan, ja joiden kanssa en enää tiedä mitä tekisin, kun ne vievät niin tolkuttomasti tilaa. Kirjoittelin näitä kirjojani melko säännöllisesti usean vuoden ajan, kunnes elämä muuttui sen verran "eloisaksi", että kirjoittaminen jäi muutamaksi vuodeksi. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan jatkaa kirjoittamista. Koen suurta tarvetta vuodattaa ajatukseni johonkin; katkeruuteni itseäni kohtaan, kritiikkini ja pettymykseni yhteiskuntaa ja sen vaatimuksia, sekä arvoja ja ihanteita kohtaan..
Haluan myös selkiinnyttää omia ajatuksiani. Haluan saada jotain selkoa pääni sisällä vellovaan kaaokseen. Tiedän, että kirjoittaminen on siihen loistava apuväline, niinkin loistava, että sen avulla voi saada hallinnan tunteen takaisin elämäänsä.

Tällä hetkellä elämäni on niin sanotusti aika tuuliajolla. Sanotaan vaikka, että olen vailla suuntaa, kadotin sen pitäessäni hauskaa ja kuvitellessani, että nuoruus on ikuinen ja aina on aikaa, kunnes nyt alkaakin lähestyä kolmenkympin kriisi ja alan tajuta, etten ole oikeastaan saavuttanut mitään tässä elämässä. Miksi onkin niin, että tässä yhteiskunnassa pitää saavuttaa mahdollisimman paljon mahdollisimman nuorena? No, periaatteessahan mun elämässäni kaikki on hyvin, mutta jaksan silti valittaa, koska tämä ei nyt ole sellaista elämää mitä suunnittelin ja mistä haaveilin nuorempana, kun en vielä ollut törmännyt elämän mitä eriskummallisempiin realiteetteihin. Kaikkihan on yhä mahdollista, mutta minä en enää usko itseeni. Siinä on kovin mahdoton ja eriskummallinen yhtälö.

Tämänhetkisessä elämässäni eräitä suurimpia pettymyksiä ovat seuraavat seikat:

1. En ole päässyt jatkamaan opintojani, vaikka olen haaveillut siitä jo monta vuotta. En vain saa itseäni tekemään sitä. Olen pariin otteeseen yrittänyt, ei ole onnistunut, olen luovuttanut. Enkä ole ollut edes varma siitä, että juuri se oli sitä, mitä halusin. En ole vieläkään varma siitä, mitä haluan. Vaihtoehdot antavat valinnanvapautta, mutta samalla keskittävät voimani ja ajatukseni täysin eri suuntiin, jolloin en saa otetta niistä mistään...

2. Teen edellisestä syystä johtuen töitä matalapalkkaisella alalla, enkä ole tyytyväinen palkkaani enkä titteliini. Mietin monesti miksi valitan, enkä silti tee asialle mitään. Mietinpä sitäkin, että mitä virkaa on titteleillä, ja miksi olen kasvanut tällaiseen arvomaailmaan, että ne merkkaavat niin paljon. Ja miksi raha ja materia tuntuvat niin tärkeiltä, vaikka tiedostan, etteivät ne tuo aitoa onnea. Tästä tiedosta huolimatta tavoittelen näitä asioita.

3. Olen avomieheni kanssa suhteessa, joka on rauhallinen, rakastava ja välittävä. Suunnittelemme asunnonostoa ja mies haluaisi jo lapsiakin. Kaikki on siis hyvin. Vai onko? No, jos jotain vikaa on, se on minussa. Haluaisin todella olla hyvä kumppani, mutta en ole aina ollut puhdas pulmunen.... sen lisäksi ajatus lapsista pelottaa minua, talokauppojen suunnittelu pelottaa minua, ajatus vahvoista sitoumuksista pelottaa minua.. Tähän joku toteaisi, ettei kannata olla tässä kaikessa jos ei ole tähän kaikkeen valmis. Mutta minä haluan olla valmis, siispä yritän parhaani.
Myönnän sen, etten ole ollut riittävän kypsä arvostamaan tätä kaikkea niin korkealle, kuin kuuluisi.

4. Ehkä lapsuudenkokemuksista johtuen, en arvosta itseäni riittävästi. Toki uskottelen itselleni olevani jotain ainutlaatuista, mutta sisimmässäni asuu hiiri. Pelkään ja pelkään ja pelkään. Ehkä juuri siksi kaikki asiat elämässäni ovat nyt päälaellaan. Sen lisäksi, että olen luovuttaja ja pelkuri, olen myös oman itseni turmelija. En huolehdi lainkaan itsestäni, elän todella epäterveellistä elämää, juon liikaa, enkä juurikaan liiku. Olen lihonnut todella paljon. En silti ole lihava tai ylipainoinenkaan, mutta oloni ei ole hyvä, enkä enää pidä peilikuvastani. Toki se on vain kuori, ja sisin on se, mikä ratkaisee... Silti en usko siihen, niin vääristyneet ovat arvoni, niin vääristyneet ovat yhteiskunnan ihanteet!

Yksi ristiriita elämässäni on kai se, että toimin toisin kuin ajattelen. Ihannoin ja tavoittelen asioita, jotka eivät johda aitoon onneen, kuten kauneus ja laihuus, raha, tittelit, materia... avaimet onneen pitäisi löytyä tekemällä sovinto itseni kanssa.

Ehkä vielä jonakin päivänä löydän perille johonkin, vaikka elämä onkin aina keskeneräinen projekti. Mutta senpä juuri pitäisikin antaa lohtua... kuten vanha sanonta kuuluu: tärkeintä ei ole se, missä olet nyt, vaan se, minne olet menossa. Yritän siis yhä jatkaa matkaani, sitkutellen eteenpäin, päivä kerrallaan katsoen mihin minusta on. Ja kerron siitä kaikesta myös täällä.