Masennus

... Se palaa aina takaisin.. masennus. Olen yrittänyt pärjätä ilman lääkkeitä nyt jo pitkään, mutta pakko ne on taas aloittaa. Alan vajota niin pohjalle, ettei kiinnosta enää mikään muu kuin pysytellä sängyssä ja itken joka asiasta koko ajan. Miksi olen niin huono/laiska syömään noita lääkkeitä, ei niitä pitäisi mennä lopettamaan... Onneksi on vielä lääkkeitä jäljellä, aika lääkärille elokuussa.

Tämäkin on niitä asioita, mistä en puhu kenellekään. En luota keneenkään niin paljon. Yhdestä työpaikasta aikanaan kun olin masennuksen takia sairaslomalla, alkoi liikkua ivalliset juorut, että toi hullu kärsii mielenterveysongelmista.. sen jälkeen en ole yhdellekään ihmiselle edes rivien välistä vihjannut, että mieli voisi joskus olla maassa. Esitän aina iloista kaikille jokapaikassa, oli olo mikä hyvänsä. Mielenterveysongelmatko eivät enää ole tabu, kuten joskus ennen? Mun kokemukseni mukaan kyllä, ovat ne!!

Jotenkin hassua kun ajattelee omaa roolia tässä kaikessa... itse olen aina tehnyt hoitotyötä, auttanut toisia ja kuunnellut ystävien murheita ja suruja vaikka keskellä yötä. Mutta sitten mua ei kukaan kuuntele. Joskus ennen ehkä yritin raottaa verhoa ja varovasti avautua jollekin.. ei kukaan ymmärtänyt, ottanut vakavissaan tai jaksanut kuunnella. Pikkuhiljaa aloin itsekin vetäytyä kuuntelijan roolista... se taas antoi ihmisille kuvan, että olen tyly, ja monet loukkaantuivat. No, teet niin tai näin, aina teet väärinpäin. Kuuntelemalla muita omissa paskoissa oloissani tein vain itsellenikin hallaa. Ei kenenkään tarvitse loputtomiin olla muiden jäteastia.

Ainut, joka tällä hetkellä näkee masennukseni, on mieheni. Tietysti, kun asutaan yhdessä, ei voi loputtomiin näytellä onnellista omassa kodissaan. Kotona naamiot täytyy voida laskea, ainakin jotkut niistä. Niinpä mieheni on eräätkin kerrat ihmetellyt, kun en pääse ylös sängystä koko päivänä tai kun vain itken peiton alla. Monesti saan otsaani laiskurin leiman, en jaksa enää selitellä. Alan uskoa itsekin siihen, että olen vain laiska paska. Tosiasiassa tiedän syvällä sisimmässäni, että olen sairas: masennus on sairaus. En vain aina osaa myöntää sitä itselleni, kun haluan antaa kaikille sen iloisen ja pärjäävän, coolin kuvan.

Kunpa olisi joku läheinen, luotettava ystävä, jolle voisi myöntää ääneen, että on masentunut. Ja kun tarkkaan mietin, niin minulla on kyllä pari mahtavaa läheistä ystävää, jotka varmaan ymmärtäisivät. Ehkä vika onkin minussa. Minä vain en luota keneenkään. Ja kuinka voisinkaan, kun en luota edes itseeni. Olen pettänyt ja valehdellut niin monet kerrat, etten soisi kenekään muunkaan koskaan luottavan minuun.

Suunnilleen vuoden tauon jälkeen

Outoa olla täällä taas.
Joku oli laittanut tammikuussa blogiini liittyen mailiakin, kehtaako enää edes vastatakkaan..

Oikeastaan mikään ei ole muuttunut, kun taas periaatteessa monikin asia on muuttunut. No, se mikä ei ole muuttunut on elämänmuutospyrkimykseni. Kaikki hyvät yritykset jää aina yrityksen tasolle... Syön ja juon ihan niinkuin ennenkin, olen turvonnut ja väsynyt, masentunutkin. Silti menee ihan hyvin, töitä on, katto pään päällä, parisuhde ok.

Jatkan kamppailua. Ja yritän syväluotailla itseäni täällä "vähän useammin" :)

Liikuntaa

Olen nyt liikkunut jokapäivä, lisäksi kävellyt noin 15 km jokapäivä, mutta kiloja ei ole lähtenyt yhtään. Paitsi ehkä psykologisesti... siten, että tuntuu kuin olisi lähtenyt kiloja, vaikkei ole. Ja tuntuu siltä, kuin jotain henkistäkin lastia olisi pudonnut pois...

Oivalluksia asioiden tilasta

Olen nyt kävellyt jokapäivä noin kymmenen kilometriä. Toissapäivänä poljin fillarilla 20km:n lenkin. Oli varsin aikaansaanut olo sen jälkeen.

Alkoholia ei tee yhtään mieli, ei ole tehnyt oikeasti, aidosti aikoihin. Ne kerrat kun viimeaikoina olen juonut, olen juonut irvistellen siksi, kun muutkin juovat. Nyt olen katsellut jo useamman kerran humalaisia ja heidän illanviettojaan selvinpäin.

Mun mies joi tänään taas olutta ja simahti sitten puolenyön jälkeen sohvalle. Tällaiset illat.. ne saavat minut tuntemaan katkeruutta ja inhoa, halveksuntaa, vihaa, kuin olisin yksin tässä kaikessa, ja kuin tämä kaikki olisi mun miehen syytä. Leimasin hänet mielessäni alkoholistiksi, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei hän sitä ole. Tuntuu vain niin ristiriitaiselta, että olin vielä vuosikin sitten ihan samanlainen, tykkäsin juomisesta ja juhlimisesta, sitten aloin pikkuhiljaa rauhoittua, väsyä... ja juominen muuttui kokoajan vähemmän hauskaksi... nyt olen siinä pisteessä ettei tee yhtään mieli ja tuntuu raivostuttavalta, kun se toinen siinä vieressä ei muutukaan samallatavoin. Kuin väliimme olisi muodostumassa jonkinlainen oja.

Eihän se ole kenenkään muun syy, jos minun elämäni on puutteellista, jos minä olen ristiriidassa oman juomiseni kanssa (siinä missä syömisen ja liikkumisenkin kanssa, ylipäätään olemassa olemisenkin kanssa) Eikä se ole mikään syy juoda tai syödä tai laiskotella, jos joku muu tekee niin. Se ei ole syy luovuttaa. Eikä oma muutos saisi aiheuttaa kritiikkiä toisia kohtaan, heitä kohtaan jotka eivät ole halukkaita tai valmiita muuttumaan. Mutta silti sitä ajattelee aina omaa etuaan... miksei tuo ihminen muutu minun kanssani, jotta minulla olisi hyvä ja turvallinen olla... miksei tuo ihminen muutu, kasva kanssani, jotta minä saisin tunteen, että hallitsen meidät, että tuntisin sokeanakin missä menemme.. Kun toinen jää pari askelta jälkeen, se tuntuu kuin petokselta, kun on juurtunut toiseen niin haavoittuvassa asiassa kuin rakkaus.. Kun tiettyinä hetkinä ei kuljetakaan samaa vauhtia... vaikka sen pitäisi olla kasvun mahdollisuus, kypsemmälle rakkaudelle.

Kaiken tämän keskellä täytyy muistaa rakkaus itseen... Minä aion taistella henkisen ja fyysisen tieni puhtaaksi. Olen koittanut liian monta vuotta parantaa henkisiä haavojani ja arpiani siinä oikeastaan onnistumatta, ja vasta oivaltanut, että fyysinen puoli täytyy ensin kunnostaa. Kun keho on vahva ja terve, niin vasta sitten voi alkaa lämmittelemään sielulleen tulisijaa... kuuntelemaan sen tuskia ja pelkoja... taistelemaan niitä vastaan... kun keho on vahva ja terve, kuin muuri ulkoapäin hyökkääviä vaaroja vastaan.

Päivän saldo...

Tänään:

• Isoveli vihjasi hienovaraisesti, että olen lihonnut..
• pyöräilin kymmenen kilsan lenkin (ja kyllä muuten otti koville)
• en juonut pisaraakaan alkoholia, vaikka mun mies joi
• en syönyt roskaruokaa

Elämänmuutos

Elämänmuutos on vaikea tehdä. Se on vaikea tehdä yksin, vaikea tehdä jos ei ole kannustusjoukkoja. Vielä vaikeampi se on tehdä, jos koko ajan joku vieressä suorastaan kannustaa pysymään kiinni vanhoissa tavoissa. Jatkuvasti joku kysyy, patistaa, kannustaa, jankuttaa ja tivaa, liehittelee lähdetkö juomaan... Jatkuvasti mun mieskin tässä vieressä haluaa viikonloppuisin ja lomaviikoilla ottaa olutta, tilata pizzat, hakea ruuat mäkkäriltä ja vuokrata leffoja. Ei huvita lähteä yksin kuntoilemaan, ei huvita syödä salaattia kun toisella on vieressä herkkupizzat ja pihvit, eikä huvita selvinpäin katsella kun muut juo. Tässä vaaditaan joko pirusti tahdonvoimaa taikka sitten jotakin irtautumista, erilleen vetäytymistä, oman elämäntyylin luomista ja yksinäisyyteen sopeutumista. En tiedä.. Näin en enää aio jatkaa.

Tekohauskaa illanviettoa

Jotkut ihmiset ovat sosiaalisempia kuin toiset. Minusta tuntuu, että omalla kohdallani se vaihtelee laidasta toiseen, toisinaan olen ystävä kaikkien kanssa (monesti siihen tarvitaan alkoholia, toisinaan se onnistuu ihan selvinpäinkin) ja toisinaan olen juro erakko joka haluaa pysytellä omissa oloissaan, eikä oikein keksi mitään sanottavaa small-talk tilanteissa.

Alkoholi tosiaan lisää yleensä tällaista kaikkien kanssa kaveeraamista, mutta nykyisin omalla kohdallani tähänkin on tullut jonkinlainen muutos. Olimme miehen kanssa viettämässä mökki-iltaa ns. pienimuotoisella leirintäalueella, vanhempi tuntematon pariskunta pyysi meidät mökkiinsä istumaan iltaa. Mun mies oli heti valmiina ja passitin hänet edeltä, saadakseni kai miettimisaikaa, olisiko minusta siihen, ja ennenkaikkea aikaa nousuhumalan kasvatukseen. Join pari tölkkiä siideriä ja menin perästä. Istuin aika tarkkaan ottaen 20 minuuttia siinä humalaisessa seurassa, kunnes sanoin että lähtisin. Tajusin, etten kokenut mitään iloa, juoma ei noussut päähän enkä edes halunnut sen nousevan. En liioin keksinyt mitään hauskoja repliikkejä, tunsin olevani juttuineni kuin toiselta planeetalta. Tajusin etten enää halua tuhlata aikaani tällaisiin iltoihin, enkä jaksa teeskennellä hauskuutta, kuunnella ventovieraiden ihmisten elämäntarinoita ja nauraa heidän vitseilleen. Mieheni varmaan tajusi jutun juonen, koska tuli lähdettyäni heti perässä mökkiimme ja käytiin suosiolla nukkumaan.

Joskus aikaisemmin tilanne olisi mennyt ihan eritavalla. Olisin jo siinä vaiheessa, kun kutsu tuli, ollut hyvässä nousuhumalassa. Olisin ilolla liittynyt seuraan ja ollut "illan tähti", se joka johtaa keskustelua ja vie huomion itseensä, kai hyvässä ja pahassakin. Olisin pitänyt hauskaa huomaamatta, ettei mitään hauskaa ollutkaan.

Kai tässä alkoholinkäytössä alkaa viisastua, rauhoittua ja väsyäkin. Kuten jo aikasemmin kirjoitin, joku seinä tai raja on tulossa vastaan. Tai ainakin salaa kai toivon niin. En enää halua kaivata viinalla synnytettyjä iloja. Vaikka tiedän, etten siitä kaikesta vielä täysin valmis ole luopumaankaan. (Ja taas herää kysymys, pitäisikö edes, jos ei ole yleisten taulukoiden mukaan edes alkoholisti, tosin ehkä olen juurikin likellä suurkuluttajaa) Elämässäni on tällä hetkellä niin monia muitakin parannettavia alueita. En oikein tiedä mistä osa-alueesta saisin aloitetuksi. Sen olen kuullut, että montaa suurta muutosta ei kannata yrittää samalla kertaa.