Masennus

... Se palaa aina takaisin.. masennus. Olen yrittänyt pärjätä ilman lääkkeitä nyt jo pitkään, mutta pakko ne on taas aloittaa. Alan vajota niin pohjalle, ettei kiinnosta enää mikään muu kuin pysytellä sängyssä ja itken joka asiasta koko ajan. Miksi olen niin huono/laiska syömään noita lääkkeitä, ei niitä pitäisi mennä lopettamaan... Onneksi on vielä lääkkeitä jäljellä, aika lääkärille elokuussa.

Tämäkin on niitä asioita, mistä en puhu kenellekään. En luota keneenkään niin paljon. Yhdestä työpaikasta aikanaan kun olin masennuksen takia sairaslomalla, alkoi liikkua ivalliset juorut, että toi hullu kärsii mielenterveysongelmista.. sen jälkeen en ole yhdellekään ihmiselle edes rivien välistä vihjannut, että mieli voisi joskus olla maassa. Esitän aina iloista kaikille jokapaikassa, oli olo mikä hyvänsä. Mielenterveysongelmatko eivät enää ole tabu, kuten joskus ennen? Mun kokemukseni mukaan kyllä, ovat ne!!

Jotenkin hassua kun ajattelee omaa roolia tässä kaikessa... itse olen aina tehnyt hoitotyötä, auttanut toisia ja kuunnellut ystävien murheita ja suruja vaikka keskellä yötä. Mutta sitten mua ei kukaan kuuntele. Joskus ennen ehkä yritin raottaa verhoa ja varovasti avautua jollekin.. ei kukaan ymmärtänyt, ottanut vakavissaan tai jaksanut kuunnella. Pikkuhiljaa aloin itsekin vetäytyä kuuntelijan roolista... se taas antoi ihmisille kuvan, että olen tyly, ja monet loukkaantuivat. No, teet niin tai näin, aina teet väärinpäin. Kuuntelemalla muita omissa paskoissa oloissani tein vain itsellenikin hallaa. Ei kenenkään tarvitse loputtomiin olla muiden jäteastia.

Ainut, joka tällä hetkellä näkee masennukseni, on mieheni. Tietysti, kun asutaan yhdessä, ei voi loputtomiin näytellä onnellista omassa kodissaan. Kotona naamiot täytyy voida laskea, ainakin jotkut niistä. Niinpä mieheni on eräätkin kerrat ihmetellyt, kun en pääse ylös sängystä koko päivänä tai kun vain itken peiton alla. Monesti saan otsaani laiskurin leiman, en jaksa enää selitellä. Alan uskoa itsekin siihen, että olen vain laiska paska. Tosiasiassa tiedän syvällä sisimmässäni, että olen sairas: masennus on sairaus. En vain aina osaa myöntää sitä itselleni, kun haluan antaa kaikille sen iloisen ja pärjäävän, coolin kuvan.

Kunpa olisi joku läheinen, luotettava ystävä, jolle voisi myöntää ääneen, että on masentunut. Ja kun tarkkaan mietin, niin minulla on kyllä pari mahtavaa läheistä ystävää, jotka varmaan ymmärtäisivät. Ehkä vika onkin minussa. Minä vain en luota keneenkään. Ja kuinka voisinkaan, kun en luota edes itseeni. Olen pettänyt ja valehdellut niin monet kerrat, etten soisi kenekään muunkaan koskaan luottavan minuun.