Liikuntaa

Olen nyt liikkunut jokapäivä, lisäksi kävellyt noin 15 km jokapäivä, mutta kiloja ei ole lähtenyt yhtään. Paitsi ehkä psykologisesti... siten, että tuntuu kuin olisi lähtenyt kiloja, vaikkei ole. Ja tuntuu siltä, kuin jotain henkistäkin lastia olisi pudonnut pois...

Oivalluksia asioiden tilasta

Olen nyt kävellyt jokapäivä noin kymmenen kilometriä. Toissapäivänä poljin fillarilla 20km:n lenkin. Oli varsin aikaansaanut olo sen jälkeen.

Alkoholia ei tee yhtään mieli, ei ole tehnyt oikeasti, aidosti aikoihin. Ne kerrat kun viimeaikoina olen juonut, olen juonut irvistellen siksi, kun muutkin juovat. Nyt olen katsellut jo useamman kerran humalaisia ja heidän illanviettojaan selvinpäin.

Mun mies joi tänään taas olutta ja simahti sitten puolenyön jälkeen sohvalle. Tällaiset illat.. ne saavat minut tuntemaan katkeruutta ja inhoa, halveksuntaa, vihaa, kuin olisin yksin tässä kaikessa, ja kuin tämä kaikki olisi mun miehen syytä. Leimasin hänet mielessäni alkoholistiksi, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei hän sitä ole. Tuntuu vain niin ristiriitaiselta, että olin vielä vuosikin sitten ihan samanlainen, tykkäsin juomisesta ja juhlimisesta, sitten aloin pikkuhiljaa rauhoittua, väsyä... ja juominen muuttui kokoajan vähemmän hauskaksi... nyt olen siinä pisteessä ettei tee yhtään mieli ja tuntuu raivostuttavalta, kun se toinen siinä vieressä ei muutukaan samallatavoin. Kuin väliimme olisi muodostumassa jonkinlainen oja.

Eihän se ole kenenkään muun syy, jos minun elämäni on puutteellista, jos minä olen ristiriidassa oman juomiseni kanssa (siinä missä syömisen ja liikkumisenkin kanssa, ylipäätään olemassa olemisenkin kanssa) Eikä se ole mikään syy juoda tai syödä tai laiskotella, jos joku muu tekee niin. Se ei ole syy luovuttaa. Eikä oma muutos saisi aiheuttaa kritiikkiä toisia kohtaan, heitä kohtaan jotka eivät ole halukkaita tai valmiita muuttumaan. Mutta silti sitä ajattelee aina omaa etuaan... miksei tuo ihminen muutu minun kanssani, jotta minulla olisi hyvä ja turvallinen olla... miksei tuo ihminen muutu, kasva kanssani, jotta minä saisin tunteen, että hallitsen meidät, että tuntisin sokeanakin missä menemme.. Kun toinen jää pari askelta jälkeen, se tuntuu kuin petokselta, kun on juurtunut toiseen niin haavoittuvassa asiassa kuin rakkaus.. Kun tiettyinä hetkinä ei kuljetakaan samaa vauhtia... vaikka sen pitäisi olla kasvun mahdollisuus, kypsemmälle rakkaudelle.

Kaiken tämän keskellä täytyy muistaa rakkaus itseen... Minä aion taistella henkisen ja fyysisen tieni puhtaaksi. Olen koittanut liian monta vuotta parantaa henkisiä haavojani ja arpiani siinä oikeastaan onnistumatta, ja vasta oivaltanut, että fyysinen puoli täytyy ensin kunnostaa. Kun keho on vahva ja terve, niin vasta sitten voi alkaa lämmittelemään sielulleen tulisijaa... kuuntelemaan sen tuskia ja pelkoja... taistelemaan niitä vastaan... kun keho on vahva ja terve, kuin muuri ulkoapäin hyökkääviä vaaroja vastaan.

Päivän saldo...

Tänään:

• Isoveli vihjasi hienovaraisesti, että olen lihonnut..
• pyöräilin kymmenen kilsan lenkin (ja kyllä muuten otti koville)
• en juonut pisaraakaan alkoholia, vaikka mun mies joi
• en syönyt roskaruokaa

Elämänmuutos

Elämänmuutos on vaikea tehdä. Se on vaikea tehdä yksin, vaikea tehdä jos ei ole kannustusjoukkoja. Vielä vaikeampi se on tehdä, jos koko ajan joku vieressä suorastaan kannustaa pysymään kiinni vanhoissa tavoissa. Jatkuvasti joku kysyy, patistaa, kannustaa, jankuttaa ja tivaa, liehittelee lähdetkö juomaan... Jatkuvasti mun mieskin tässä vieressä haluaa viikonloppuisin ja lomaviikoilla ottaa olutta, tilata pizzat, hakea ruuat mäkkäriltä ja vuokrata leffoja. Ei huvita lähteä yksin kuntoilemaan, ei huvita syödä salaattia kun toisella on vieressä herkkupizzat ja pihvit, eikä huvita selvinpäin katsella kun muut juo. Tässä vaaditaan joko pirusti tahdonvoimaa taikka sitten jotakin irtautumista, erilleen vetäytymistä, oman elämäntyylin luomista ja yksinäisyyteen sopeutumista. En tiedä.. Näin en enää aio jatkaa.